Julkaistu 1.12.2025
Valokuiturakentamisen dynamiikka on Suomessa merkittävästi muuttunut viimeisen 10 vuoden aikana. 2010-luku oli vahvaa paikallisten valokuituyhtiöiden perustamisen aikaa. Taipalsaarella, Taivalkoskella, Tervolassa ja monissa muissakin kunnissa paikalliset tulisielut näkivät kauaskantoisesti kunnollisten tietoliikenneyhteyksien merkityksen kehitykselle. Perustetut paikalliset yhtiöt toivat ennakkoluulottomasti kiinteitä tietoliikenneyhteyksiä alueilleen. Suuret infrarahastot heräsivät asiaan vuosia myöhemmin, minkä myötä aiempaa isommat investointirahat lähtivät liikkeelle. Erityisesti taajama-alueilla on nähty 2020-luvun vuosina hirmuinen rynnistys, kun rahastotaustaiset toimijat ovat kilvan kuiduttaneet niin tekemättömiä kuin jo tehtyjäkin alueita.
Näiden kahden toimijaryhmän tapa rakentaa verkkoa on hyvin erilainen. Paikalliset yhtiöt tyypillisesti pyrkivät toteuttamaan alueelleen verkkoa laajasti harvaan asuttuja alueita myöten. Tämä on ymmärrettävää, koska yhtiöt ovat ruohonjuuritasolla asukkaiden tarpeisiin syntyneitä ja monesti kuntien ja julkisen tuen rooli niissä on tärkeä. Merkittävänä taustalla olevana arvona on alueen asukkaiden yhdenvertaisuus. Lopputuloksena monissa kunnissa on saatu sataa prosenttia lähentelevä kuituyhteyksien saatavuus, jossa on hyvin laajennusvaraa myös tulevaisuuden tarpeisiin.
Mutta voisiko ajatella, että markkinat kyllä hoitavat – onhan kotitalouksien kuitusaatavuus kuitenkin kiihtyvästi kasvanut 2020-luvun aikana? On tervetullutta sinänsä, että viime vuosina kuituyhteyksien merkitys yhteiskunnassa on ymmärretty entistä laajemmin. Rahastotaustaiset toimijat useimmiten rakentavat tiheästi asuttuja alueita. Monesti toteutetut alueet ovat suppeita ja keskinäinen kilpailu suurta. Valitettavasti useiden toimijoiden tyypillinen lyhyt aikahorisontti – totetus ja exit – johtaa siihen, että valokuituverkon vuosisadan elinkaarta ajatellen ratkaisut johtavat haitalliseen osaoptimointiin. Kokonaisuutta ajatellen kustannustehokasta valokuituhankkeessa niin valmistelun, urakoinnin kuin ylläpidonkin kannalta on rakentaa kerralla laaja yhtenäinen alue. Jos suppealle alueelle rakennetaan paikoin moninkertaisestikin verkkoa, rakentamisen haitat maksimoituvat ja verkon elinkaaren aikainen ylläpito hankaloituu ja kallistuu, kun eri toimijoiden verkkosirpaleet ovat toistensa lomassa ja päällekkäin.
Jos kunnassa toteutetaan kuituyhteydet vain taajama-alueille ja ehkä kaikkein tiiveimmin asutuille kyläalueille, harvimmin asuttujen seutujen tietoliikennepuutteiden kuilu lisäksi vain syvenee. Hajallaan oleville kyläalueille voi olla hyvin hankalaa saada enää jälkikäteen kuituyhteyksiä toteutettua, vaikka kiinteiden tietoliikenneyhteyksien merkitys on suurin kaikkein harvimmin asuttujen seutujen kannalta. Lisäksi jatkuvasti pienenevä mobiiliverkkojen tukiasemien solukoko johtaa siihen, että kuituyhteyksiä tarvitaan niiden rungoksi entistä tiheämpään myös harvaan asutuilla alueilla. Myös monet harvaan asuttujen seutujen investoinnit esimerkiksi tuulivoimapuistoihin ja datakeskuksiin edellyttävät sitä, että varmennettuja kuituyhteyksiä on käytettävissä.
Oman värinsä erityisesti viime vuosina kuituyhteyksien – ja niiden omistajuudenkin – merkitykseen myös harvaan asutuilla seuduilla ovat tuoneet huoltovarmuuden kysymykset. Yhteyskunnan poikkeusoloissa kuituyhteydet ovat huomattavasti mobiiliyhteyksiä toimintavarmempia.
Ottaisitko sinä valokuituliittymän yhtiöltä, joka on pitkäjänteisesti sitoutunut alueen kehittämiseen ja jonka hyödyt ja päätäntävalta jäävät paikalliselle tasolle? Vai ottaisitko sen yhtiöltä, joka lähtökohtaisesti on perustettu globaaliksi kauppatavaraksi, kunhan sopiva tarjous läväytetään pöytään?
Juhani Marttila
Osuuskunta Siikaverkko, hallituksen puheenjohtaja
Suomen Seutuverkot ry, hallituksen jäsen (2026 ->)