Julkaistu 17.9.2026
Suomen Seutuverkkojen hallituksen jäsen, Osuuskunta Siikaverkon hallituksen puheenjohtaja ja
Karelnet Oy:n hallituksen jäsen Juhani Marttila pohtii blogissaan digitaalisia kuntarajoja – muistuttaen, että kiinteä verkko kattoi vielä tällä vuosituhannella koko Tuupovaarankin. Juhanin ottama artikkelikuva kirkastaa aikaisemmat menettelytavat, millä arki sujui.
Kuntalain 1 §:n mukaan kunnan tehtävänä on edistää asukkaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa. Käsitykset siitä, kuuluuko valokuituyhteyksien saatavuuden edistäminen kunnan tehtäväkenttään, vaihtelevat kuitenkin huomattavasti. Erityisesti suurissa kaupungeissa on luotettu siihen, että markkinat hoitavat asian, ja usein ovat kohtuullisesti hoitaneetkin. Pienempien kuntien joukko on sen sijaan huomattavasti kirjavampi.
Traficomin syyskuun 2025 tilastojen mukaan valokuituyhteyksien saatavuus vaihtelee maakunnittain Ahvenanmaan 94 prosentista Lapin 57 prosenttiin. Kunnittaiset erot ovat valtavia. Jämijärvellä, Laitilassa, Lumparlandissa, Pomarkussa ja Siikajoella gigabitin kiinteät yhteydet olivat saatavilla jokaiseen talouteen. Useassa pienessä kunnassa niitä ei toisaalta ollut tarjolla kenellekään.
Suurimmissa kaupungeissa hyvä saatavuus on ymmärrettävää, sillä asutus on tiivistä ja valokuiturakentaminen kustannustehokasta. Lähes puolessa Suomen kunnista taajama-aste jää kuitenkin alle 60 prosentin. Erityisen kiinnostavaa on, että näissä kunnissa taajama-asteen ja valokuitusaatavuuden välillä ei ole havaittavissa minkäänlaista yhteyttä.
Tämä viittaa siihen, että saatavuutta selittävät monet muutkin tekijät kuin pelkkä kunnan taajama-aste. Mitä nämä tekijät sitten ovat?
Asutuksen rakenne on eräs seikka. Pohjanmaalla jokivarsia seurailevat valokuiturunkolinjat kattavat kerralla suuren osan haja-asutuksesta. Kainuun vaarakylissä hajallaan oleva asutus kasvattaa rakentamiskustannuksia.
Maastokin vaikuttaa. Hailuodon hiekkamailla kaapeliauraaja muistaa jokaisen työmaan aikana vastaan tulleen kiven, mutta Viitasaaren louhikoissa laskuissa menee sekaisin jo ensimmäisten metrien aikana.
Eroja löytyy myös paikallisesta aktiivisuudesta. Joissakin kylissä yksi valokuituhankkeen puolestapuhuja saa koko lähialueen mukaan. Toisilla kylillä vastaavaa innostusta ei synny, jolloin hanke ei koskaan etene rakentamiseen asti.
Suurin merkitys on kuitenkin kuntien suhtautumisella. Harvaan asuttujen alueiden valokuiturakentaminen on pääomavaltaista, ja hankkeita rahoitetaan yleensä osittain lainarahalla. Kunnilla on usein merkittävä rooli rahoitusjärjestelyjen mahdollistajina. Monissa kunnissa on perustettu omia valokuituyhtiöitä joko yksin tai yhteistyössä naapurikuntien kanssa. Myös osuuskuntien ja kuntien välinen yhteistyö on monin paikoin ollut ratkaisevassa asemassa.
Monet maakuntakeskusten ympäristökunnat ovat 2000-luvun aikana sulautuneet osaksi keskuskaupunkeja. Erityisen huolestuttavaa onkin, että monet maakuntakaupungit, kuten Joensuu, Jyväskylä, Kuopio ja Oulu, ovat suhtautuneet harvaan asuttujen alueidensa valokuituhankkeisiin passiivisesti tai jopa nuivasti. Asia koskettaa suurta joukkoa: esimerkiksi nykyisen Kuopion rajojen sisällä yli 15 000 asukasta asuu haja-asutusalueilla. Havainnollinen esimerkki kuitusaatavuuden eroista onkin Ilomantsin ja entisen Tuupovaaran kunnan (nykyistä Joensuuta) rajaseudulta.
Jos harvaan asuttujen alueiden tuleva tukirahoitus valokuituverkoille jää vähäiseksi tai jos tähän asti passiivisina pysyneissä kunnissa ei ryhdytä toimiin tietoliikenneyhteyksien kehittämiseksi, vaarana on, että kuntien välinen digitaalinen kahtiajako jää pysyväksi.
Kuka muistaisi tuupovaaralaiset?
Juhani Marttila
Osuuskunta Siikaverkko, hallituksen puheenjohtaja
Karelnet Oy & Suomen Seutuverkot ry, hallituksen jäsen